Opiskelijajärjestöt työelämän harjoituskenttänä

Kirjoittaessani keväällä työhakemusta ensimmäistä oman alan työpaikkaa varten, sain suuren ahaa-elämyksen. Olin kuumeisesti pohtinut ennen hakemuksen kirjoittamista, mitä työhön tarvittavia taitoja minulla muka on: enhän ollut vielä kerännyt kovasti tarvittavaa oman alan työkokemusta. Käydessäni läpi työpaikkailmoituksessa listattavia vaatimuksia, tajusin kuitenkin saaneeni kokemusta suurimmasta osasta työntekijälle toivotuista ominaisuuksista. Tämän kokemuksen olin kartuttanut suurimmalta osin aktiivisesta toiminnastani opiskelijajärjestöissä.

Suomi on edelleen yhdistyksien luvattu maa. Patentti- ja rekisterihallituksen mukaan vuonna 2018 kesäkuussa Suomessa toimi 10 6001 yhdistystä, joihin lukeutuvat myös lukuisat opiskelijajärjestöt. Jo pelkästään Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan piirissä toimii tällä hetkellä 250 opiskelijajärjestöä, ja järjestötoiminta on vakiintunut korkeakoulumaailmaan. Usein jokaisella oppiaineella on oma ainejärjestönsä, joka järjestää opiskelijoille erilaisia tapahtumia, huolehtii heidän edunvalvonnastaan sekä pitää ylipäänsä huolta heidän hyvinvoinnistaan. Opiskelijajärjestö voi myös toimia linkkinä opiskelijoiden ja työelämän välillä tuoden työnantajia, alumneja ja opiskelijoita lähemmäs toisiaan.

Itse olen kokenut opiskelijajärjestötoiminnan yhdeksi parhaimmaksi työelämän harjoituskentäksi. Tämä johtuu siitä, että järjestötoiminnassa ei ole pelkästään mahdollista lähteä kokeilemaan itseään kiinnostavia asioita, vaan myös mokaaminen on sallittua. Ammatti-identiteetin kehittymisen kannalta on tärkeä työskennellä turvallisessa ympäristössä, jossa oppii luottamaan omien siipiensä kantavuuteen. Opiskelijoilla on myös mahdollisuus saada kokemusta monenlaisista työtehtävistä erilaisissa projekteissa. Esimerkiksi tapahtumaa järjestäessä pääsee parhaimmillaan osallistumaan prosessin koko kaareen suunnittelusta lopulliseen toteuttamiseen. Tämä kehittää luovuutta, soveltamista, paineensietokykyä, kontaktointia sekä neuvottelu-, organisointi- ja markkinointitaitoja näin muutamia mainitakseni. Tiiminvetäjänä tai puheenjohtajana toimiminen on myös oiva tapa harjoitella johtamista matalalla kynnyksellä. Ylipäätään olen oppinut luottamaan aluksi mahdottomaltakin tuntuvien asioiden toteuttamiseen: Täytyy vain yhdessä lähteä rohkeasti niitä kohti porukalla, joka on valmis tekemään paljon töitä päämääränsä eteen.

Vaihdossa ollessani tajusin kuinka uniikkia ja arvokasta tällainen opiskelijajärjestötoiminta on. Monessa maassa on kyllä samantapaista toimintaa, mutta ei välttämättä yhtä suuressa mittakaavassa tai samanlaisin painotuksin. Ystäväni kertoivat kotiyliopistojensa klubien keskittyvän enemmän tarjoamaan opiskelijoille harrastusmahdollisuuksia, kuten eri urheilu- tai taiteenlajeja. Monelle heistä opiskelijajärjestöt jäivät mieleen lähinnä bileiden järjestäjinä, mutta hallitustoiminta muuten vaikutti etäiseltä. Toki tämä on varmasti yliopisto- ja tiedekuntakohtaista myös Suomessa. Muistan kuitenkin edelleen kirkkaasti viime järjestövuoteni opintomatkasta sen hetken, kun Barcelonan yliopistossa tapaamamme professori tajusi meidän järjestäneen reissun ilman ”ketään aikuista”.  Paikalliset opiskelijat olivat myös vaikuttuneita opiskelijavoimin organisoidusta matkasta ja siihen kuuluneesta varainkeruusta, jota teimme esimerkiksi myymällä sukkia. Taisin siinä kohtaa vasta kunnolla tajuta, että olimme tehneet jotain aika uskomatonta.

Ennen kaikkea opiskelijajärjestöt sytyttävät palon omaa alaa kohtaan. Olen inspiroitunut lukemattomia kertoja tavatessani muita koulutus- ja kasvatusalasta syttyviä tyyppejä, jotka työskentelevät unelmaduuneissaan. Myös parhaisiin opiskelukavereihini olen tutustunut järjestöhommissa ja uskon osasyyn tähän olevan se, että olemme kokeneet ja oppineet paljon yhdessä. En voi muuta kuin toivoa, että minulla on yhtä taitavia ja innostavia ihmisiä rinnallani siirtyessäni kunnolla työelämään.

Teksti: Alice Jäske

EPALE-lähettiläs ja tuleva kasvatustieteilijä

Juttu on julkaistu alunperin 27.8.2018 EPALEssa.