Kuinka paljon asiantuntijuudestasi tulisi maksaa?

Palkka. Se paljon puhuttu, mutta kuitenkin niin vaiettu aihe. Tässä artikkelissa puhutaan melko suorastikin palkasta sekä sen aiheuttamista tunteista ja etenkin siitä, mitä kasvatustieteilijän asiantuntijuudesta tulisi työmarkkinoilla maksaa. SKOL haluaa herättää keskustelua kasvatustieteilijöiden osaamisesta sekä siitä, minkä arvoista tämä osaaminen työnantajalle on.

Olet ehkä huomannut, ettei kasvatustiede ole se kaikista tunnetuin ala työelämässä, eikä työnantajilla ehkä ole selkeää kuvaa osaamisestamme. Tämän vuoksi meidän kasvatustieteilijöiden tulee olla ylpeitä alastamme ja tehdä itsemme tunnetuksi työelämässä. Ylpeyteen ja osaamiseen kuuluu olennaisena tekijänä myös palkka.

Ammattiliittomme Specia on koonnut kasvatustieteilijöiden vähimmäispalkkasuositukset, jotka löydät täältä. Arvioidessasi oikeaa palkkausta, voit käyttää apuna näitä suosituksia, mutta huomioi, että ne ovat nimensä mukaisesti suosituksia. Voit pyytää rohkeasti enemmän, mutta valmistaudu siihen, ettet välttämättä yllä esimerkiksi heti valmistuttuasi suosituspalkkaan. Specian jäsenenä saat myös henkilökohtaista palkkaneuvontaa, joka voi auttaa sinua esimerkiksi palkkatoiveen esittämisessä työpaikkaa hakiessasi.

Seuraavaksi pääset lukemaan valmistuneen kasvatustieteilijän, Jennin, omakohtaisen kokemuksen työelämästä. On hyvä tunnistaa, että tämä tarina on yhden ihmisen kokemus, eikä koske kaikkia kasvatustieteen alan työpaikkoja. Läheskään aina oman palkan puolesta ei tarvitse taistella. Jos kuitenkin joskus joudut siihen tilanteeseen, muista, että et ole yksin.

Tämä on tarina palkasta. Tämä tarina on niille, jotka kokevat epävarmuutta omasta ammattiosaamisestaan ja sen hinnoittelusta.

Minulla oli kerran unelma. Minulla oli unelma peruskoulun rakentamisesta ja kehittämisestä. Unelma oli minulle opiskeluaikana todella kaukainen. Olen kotoisin pienestä pitäjästä Lapista, Venäjän rajan tuntumasta, ja kasvatustieteen opintojani suoritin Rovaniemellä. Kaukana kaikesta siitä missä koko Suomen peruskoulun kehitystä tehdään. Eikä minulla ollut minkäänlaisia verkostoja pääkaupunkiseudulle.

Sitten kävi tuuri. Olin unelmoinut peruskoulun kehittämisestä jo useamman vuoden ajan, kun päätin kokeilla kepillä jäätä. En todellakaan uskonut mahdollisuuksiini, enkä edes uskaltanut kertoa haaveistani kellekään. Opintojen lähestyessä loppuaan harjoittelu alkoi käydä yhä ajankohtaisemmaksi. Sattumalta Opetushallituksen perusopetus ja varhaiskasvatus -yksikköön avautui harjoittelijan paikka. Päätin, että nyt laitan kaikki merkit peliin saadakseni kyseisen paikan ja etsin runsaasti tietoa Googlesta miten tehdä hyvä hakemus – sittenpä olisi ainakin kokeiltu. Päädyin tekemään hieman riskialttiisti videohakemuksen ja sillä minut valittiin paikkaan!

Minulle avautui täysin uusi maailma, kun muutin Helsinkiin. Se näyttäytyi mahdollisuuksien taivaana ja tuntui, että pystyn mihin vaan. Kuitenkin tuo mielikuva mureni pian ja tulevaisuus alkoikin näyttää synkältä. Työllistyminen osoittautui nimittäin todella vaikeaksi, koska kaikesta on todella paljon kilpailua. Koska minulla ei ollut mitään verkostoja pääkaupunkiseudulla, minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Ihmiset vain katsoivat minua surullisin silmin ja osoittivat ovea. Siis ne ihmiset, joiden kanssa olin työskennellyt ja jotka tiesivät minun osaavan, mutta heillä ei ollut mitään mahdollisuutta auttaa minua urapolullani eteenpäin.

Kaiken tämän päälle takaraivossani kaikui, etten saa myydä itseäni liian halvalla. En saa luovuttaa, en saa tyytyä töihin, jotka eivät vastaa koulutustani. En edes hakenut paikkoja, joissa tiesin, että palkka ei ollut korkeakoulun käyneen ihmisen osaamiselle sopiva. Olin omanarvontuntoinen. Tiesin, että jos nyt annan periksi, tulee nouseminen olemaan todella vaikeaa. Kärvistelin, kun töitä ei ollut näköpiirissä, vaikka opinnotkaan eivät vielä olleet virallisesti ohitse. Missään kohtaa en luopunut periaatteistani, vaikka edessä häämöttävä työttömyys tuntui maailmanlopulta.

Ihme tapahtui, jälleen. Lopulta pääsin haastatteluun ja sain töitä. Sain puhelun työpaikan saannista tunti sen jälkeen, kun olin hakenut valmistumispaperini Lapin yliopistosta. CV:ssä se näyttää hienolta, vaikka todellisuudessa etsin töitä varmaankin neljän kuukauden ajan. CV:ssä koko työnhakua ei siis näy, koska ”pääsin töihin suoraan koulun penkiltä”. Palkka ei ollut aivan parasta A-luokkaa. Se oli itse asiassa aivan alarajoilla haarukassa, jonka olin itselleni asettanut. Kuitenkin työnkuva oli sellainen, että palkka siihen sopi. Paitsi että ei sopinut.

Aloitettuani työt, selvisi pian, että työ olikin odotettua vaativampaa. Se kaihersi mieltä. Se, että palkka ei vastaa työnkuvaasi, on yllättävänkin kuluttavaa. Siinä ei auta edes välttämättä se, että pitäisit työstäsi tai ettei sinulla olisi varsinaisia rahaongelmia. Meihin kaikkiin on rakennettu moraalijärjestelmä ja se hälyttää, kun meitä ei kohdella oikein. Siihen sisältyvät vaatimukset meitä kohtaan sekä se, mitä saamme niitä vaatimuksia vastaan. Jos ne eivät ole tasapainossa, mieli järkkyy.

Asiassa minua erityisesti kaihersi se, että työmaailmassa minut selvästi niputettiin samaan kastiin ammattikorkeakoulun käyneiden kanssa. Pahimmillaan samat työt jakoivatkin tradenomit ja kasvatustieteen maisterit. Siitä syntyi tunne, ettei tutkintoamme arvosteta. Tietenkään tarkoitukseni ei ole väheksyä tradenomeja. Onhan kuitenkin 3,5 ja 5 vuoden tutkinnoissa iso ero. Lisäksi kasvatustieteilijät ovat ammattikasvattajia, tradenomeilla taas ovat omat osaamisen alueensa.

Päätin käydä taistoon. Jostain kumman syystä ajattelin tämän olevan meidän kaikkien kasvatustieteilijöiden taisto. Jos en tätä voita, koko kasvatustieteilijöiden ammattikunta häviää taas kerran. Kävin taisteluun, vaikka työpaikkani oli vaakalaudalla. Enkä tarkoita tällä nyt kiillottaa omaa kilpeäni, tietysti minulla oli muitakin syitä lähteä vaatimaan parempaa palkkaa. Yksi tärkeimmistä oli kokemukseni siitä, etten olisi motivoitunut työhön, jos en saisi siitä asianmukaista palkkaa.

Taistelu osoittautui todella raastavaksi, ja kuten sanottua, olin vähällä menettää työpaikkani kokonaan. Kuitenkin jo se, että en saanut asiallista vastaanottoa ottaessani asian esille sai minut pysymään entistä lujemmin poterossani. Aloin kokea asian jopa sukupuoleni kautta. Miksi minä, naisena, en saa käydä palkkaneuvottelua? Miksi minulle suorastaan suututaan siitä? Miksi en saa asiallisia vastauksia? Jos minulle olisi perusteltu asiallisesti heti kärkeen se, miksi palkka on sellainen kuin on, olisin sen uskonut ja saanut mielenrauhan. En kuitenkaan koskaan saanut asiallisia vastauksia. Kävin taistelua niin, että olin hajota itse.

Lopulta ainoa taistoni oljenkorsi oli enää se, että menettäessäni nyt työni, ainakin voin tarjota osaamistani ammattiyhdistyksille. ”Tässä on teille typerys, joka ei anna periksi, vaikka menettäisi oman asemansa.” Loistavaa edunvalvojamateriaalia siis. Se oli todella heikko oljenkorsi.

Oikeasti minulla oli melkein kaikki menetettävänä, enkä siis tätä tapaa suoraan suosittele kenellekään. Taistelut täytyy valita. Lopulta sain korotuksen. En täysin sitä minkä pyysin mutta melkein. Taisteluvoitoksi sitä ehkä voisi kutsua, mutta ison arven se jätti. Ison katkeruuden. Kysymyksiä päähän, kuten sen, enkö olen edes oikeutettu käymään neuvottelua palkastani. Se oli kuin ihmisarvoni olisi tallottu suosilmään.

Tämän vuoksi taistelua on käytävä. Tämän vuoksi me kaikki voimme tehdä asialle jotain. Meidän on tehtävä kasvatustieteilijöistä arvokkaita työmaailmassa. En missään nimessä kehota kaikkia taistelemaan työpaikkansa menetyksen uhalla, vaan kehotan kaikkia asettamaan sen oman palkkaluokan oikeaan lokeroonsa. Pyytämällä sitä mikä on ansaittua pyytää. Vaikka se olisi vain kymppejä enemmän. Vaikka se olisi vain pieniä asioita. Pidä oikeuksistasi kiinni. Kasvatustieteilijä, olet sen arvoinen.

Olen nykyäänkin työssä, jossa palkka on haitarin alarajalla. Mutta tämän työpaikan kohdalla pelisäännöt olivat alusta alkaen selkeät. Työnkuva oli selvä, samoiten palkkaus ja sen perusteet. Eli aina todellakaan ei ole tarvetta taistella.

Jennin tarina osoittaa sen, että meidän tulee tunnistaa oma arvomme työelämässä. Pyrimme kasvattamaan kasvatustieteilijöiden tunnettuutta, jotta se, sekä oikean palkan pyytäminen ja saaminen olisi tulevaisuudessa hieman helpompaa.